Kantelu 1.12.2023
Kantelu kohdistuu Helsingin Sanomien 25.11.2023 julkaisemaan verkkojuttuun Kaikkitietävä jääräpää.
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000009785741.html
Juttu oli julkaisuhetkellä presidentinvaaleissa ehdolla olleen Pekka Haaviston henkilökuva. Kantelu koskee jutun kohtaa, jolla kantelija katsoo olleen keskeinen merkitys jutun kokonaisuudessa:
”Keskusrikospoliisi tutki Haaviston toimintaa ja lopulta tapausta punnittiin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa. Se katsoi, että Haavisto oli rikkonut virkavelvollisuuttaan pyrkiessään siirtämään Tuomisen pois konsulipäällikön tehtävästä, mutta siten, ettei ministerin korotettu syytekynnys ylittynyt. Toisin sanoen: jos Haavisto olisi ollut tavallinen virkamies, hän olisi voinut joutua käräjille virkarikoksesta syytettynä.”
Kantelussa todetaan, että suurella yleisöllä oli oikeus saada tarkka ja oikea käsitys siitä, mitä eduskunnan perustuslakivaliokunta oli sanonut ulkoministeri Haavistoa koskeneen ministerivastuuasian käsittelyssä.
Kantelun mukaan lainattu jutun kohta oli jutun kirjoittajien oma päätelmä sitä, mitä perustuslakivaliokunnan jäsenet tai osa heistä oli ehkä ajatellut. Sille ei kuitenkaan ollut perustaa perustuslakivaliokunnan mietinnössä (PeVM 26/2020), jossa valiokunta varoi ottamasta kantaa juuri siihen asiaan, jota Helsingin Sanomat jutussaan väitti perustuslakivaliokunnan kannaksi.
Mietinnössään (s. 14) perustuslakivaliokunta oli rajannut tehtävänsä muun muassa tällä lausumalla:
”Perustuslakivaliokunta katsoo rikosoikeudellisen syyttömyysolettaman johdosta olevan perusteltua, että valiokunnan perustuslain 114 §:n 2 momentissa tarkoitettu kannanotto ministerin menettelyn lainvastaisuudesta ei sisällä sellaista ministerin menettelyn rikosoikeudellisen moitittavuuden ja vastuun arviointia, joka kuuluu vasta perustuslain 3 §:ssä tarkoitettuna riippumattomana tuomioistuimena toimivan valtakunnanoikeuden toimivaltaan. Ainoastaan tilanteissa, joissa perustuslakivaliokunta katsoisi menettelyn täyttävän perustuslain 116 §:n vaatimukset, perustuslaissa tarkoitetun lainvastaisuuden toteava kannanotto on perusteltu, sanotun kuitenkaan valtakunnanoikeuden päätöksentekoa sitomatta.”
Kantelija toteaa perustuslakivaliokunnan toimineen tämän rajauksen mukaisesti. Se käsitteli asiaa kokonaisen vuoden. Kantelijan luonnehdinnan mukaan valiokunnan mietintö on pitkä ja monipolvinen, jopa sisäisesti jännitteinen tai suorastaan ristiriitainen. Siinä ei kuitenkaan ole missään kohden todettu, että Haavisto olisi tehnyt sellaisen teon, joka tavallisen virkamiehen tekemänä olisi rikosoikeudellisesti rangaistava. Kantelun mukaan ennemminkin valiokunta päätyi siihen, että Haaviston menettely oli ollut hallintolain ja ulkoasiainhallintolain kannalta moitittava. Koska kaikki moitittavuus ei anna aihetta rikosoikeudelliselle vastuulle, kantelija katsoo, ettei Haaviston menettely edes tavallisen virkamiehen tekemänä olisi antanut aihetta rikosvastuun toteuttamiselle.
Tämän lisäksi – ja vasta edellä esitetyn kynnyksen ylittyessä – olisi ollut otettava huomioon ministerisyytteen korotettu kynnys. Valiokunnan keskeinen päätelmä kuului (s. 26):
”Ministeri Haaviston epäilty virkavelvollisuuksien vastainen toiminta perustuisi hallintolain 6 §:n yleiseen säännökseen hallinnon oikeusperiaatteista. Sen mukaan viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia. Hallintolain 6 §:n tarkoituksena ei ensisijaisesti ole toimia virkamiehen rikosoikeudellisen vastuun perustana, vaan se on tarkoitettu ohjaamaan viranomaistoimintaa. Perustuslakivaliokunnan mielestä hallintolain 6 §:ssä lueteltujen periaatteiden vastainen toiminta voi joissain tilanteissa sinänsä perustaa myös rikosoikeudellisen virkavastuun, mutta tällöin on edellytettävä käytännössä, että hallinnon oikeusperiaatteiden rikkominen on ollut varsin räikeää ja ilmeistä. Perustuslakivaliokunnan mielestä tällaisesta asetelmasta ei nyt ole kysymys syyksiluettavuuden osalta.”
Toisin kuin Helsingin Sanomien kirjoituksessa väitettiin, kantelun mukaan perustuslakivaliokunta ei katsonut, että Haavisto olisi ”rikkonut virkavelvollisuuttaan”, mikä on rikoslain 40 luvun 9 §:ssä säädetty rikosnimike. Kantelun mukaan tämä ei ole ymmärrettävissä laaja-alaisena ilmaisuna, joka koskisi myös lievemmin kuin rikosoikeudellisesti moitittavaa toimintaa virkatoiminnassa.
Pian edellä lainatun kohdan jälkeen perustuslakivaliokunta lausui seuraavaa (s. 27):
”Perustuslakivaliokunta katsoo edellä esitetyillä perusteilla, ettei asiassa ministeri Haaviston osalta täyty perustuslain 116 §:n vaatimus virkavelvollisuuksien rikkomisen olennaisuudesta siinäkään tapauksessa, että menettely täyttää virkarikossäännöksen tunnusmerkistön.”
Kantelija katsoo, ettei ilmaisu ”siinäkään tapauksessa” sisällä eikä valiokunnan itselleen asettaman tehtävärajauksen mukaan voisi sisältää toteamusta, että Haavisto olisi tehnyt rikoslain 40 luvun 9 §:n tunnusmerkistön täyttävän teon. Sen sijaan se jätti avoimeksi, olisiko kyse ollut virkamiehen tekemänäkään rikosoikeudellisesti arvioitavasta vai vain muutoin moitittavasta teosta.
Kantelun mukaan missään kohden perustuslakivaliokunnan mietintöä ei todettu Haaviston rikkoneen virkavelvollisuuttaan. Jos Helsingin Sanomat halusi kirjoituksessaan esittää tällaisen päätelmän, sen olisi tullut selkeästi sanoa, ettei valiokunta ollut sisällyttänyt mietintöönsä tuollaista arviota, mutta jutun kirjoittajat katsoivat oikeutetuksi kertoa omana päätelmänään, että tällainen ajatus olisi ollut valiokunnan jäsenten mielissä.
Kantelija ei ole ollut yhteydessä Haavistoon tai pyytänyt tältä lupaa kantelulleen. Kantelija kertoo osallistuneensa itse julkiseen keskusteluun perustuslakivaliokunnan mietinnön sisällöstä, tulkinnasta ja seurauksista ja tehneensä oikaisupyyntönsä Helsingin Sanomien jutusta tässä roolissa omasta aloitteestaan. Kantelussa mainitaan erikseen, ettei se koske Haaviston joutumista erittäin kielteiseen julkisuuteen, vaan pelkästään sitä, että Helsingin Sanomat kieltäytyi korjaamasta asiavirhettä asiassa, johon kohdistui erityinen tarkkuus- ja huolellisuusvaatimus ja suuri julkinen kiinnostus.
Päätoimittajan vastaus 12.8.2024
Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan Erja Yläjärven mukaan kantelun kohteena oleva juttu oli laaja henkilöjuttu presidenttiehdokas Pekka Haavistosta. Artikkeli oli osa HS:n tutkivan ryhmän juttusarjaa, joka koostui presidenttiehdokkaiden haastatteluihin ja runsaaseen muuhun lähdetietoon pohjautuvista henkilökuvista. Kunkin juttusarjan osan eteen oli tehty päätoimittajan mukaan kattavaa omaa tiedonhankintaa. Pyrkimyksenä oli tarjota lukijoille luotettavaa ja monipuolista informaatiota presidentinvaaleissa valittavina olleista ehdokkaista.
Haavistoa esittelevä juttu käsitteli ehdokkaan henkilöhistoriaa ja poliittista uraa vuosikymmenten ajalta. Kantelun kohteena oleva jutun kohta liittyi Haaviston itsekin ongelmakseen määrittelemään niin sanottuun al-Hol-jupakkaan. Kyse oli Syyriassa sijaitsevalla pakolaisleirillä olleiden suomalaisten naisten ja lasten kotiutuksesta.
Jutussa kerrattiin tapahtumasarja, jonka jälkipyykkiä lopulta käsiteltiin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa. Valiokunta arvioi Haaviston toimintaa tuolloisen konsulipäällikön syrjäyttämisyrityksessä.
Jutun julkaisun jälkeen kantelija lähestyi Helsingin Sanomia kyseistä kohtaa koskevalla oikaisupyynnöllä. Päätoimittaja toteaa kantelijan saaneen featuretoimituksen esihenkilöltä asianmukaisen, hyvin perustellun vastauksen pyyntöönsä.
Päätoimittajan mukaan Helsingin Sanomat perusti vastauksensa perustuslakivaliokunnan mietintöön ja siitä johdettuun vakiintuneeseen tulkintaan. Tämän mukaan Haaviston todettiin ministerinä toimineen hallintolain ja ulkoasiainhallintolain vastaisesti ja siten moitittavasti. Päätoimittajan vastauksen mukaan Haavisto oli lainvastaisella toiminnallaan rikkonut virkavelvollisuutensa.
Valiokunta selkeästi totesi Haaviston ministerinä ”käyttäneen harkintavaltaansa hallintolain 6 §:n kannalta osin ongelmallisesti”. Valiokunnan mielestä olisi siten ”periaatteessa mahdollista todennäköisin syin epäillä ministerin rikkoneen virkatoimessaan noudatettaviin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa”.
Helsingin Sanomat katsoo, että kantelun kohteena oleva jutun kohta oli harkiten ja täsmällisesti kirjattu ja paikkansapitävä eikä kyse ollut Journalistin ohjeiden tarkoittamasta olennaisesta asiavirheestä.
Perustuslakivaliokunta oli katsonut ratkaisussaan, että Haaviston teko ei ollut kokonaisuutena arvioiden vähäinen. Näin valiokunta eteni tarkastelemaan syyksiluettavuutta. Tiedotteessaan valiokunta kiteytti itse mietintönsä sisällön seuraavasti:
”Perustuslakivaliokunnan mielestä Haaviston menettelyn moitittavuutta ei voida pitää kokonaisuutena arvioiden vähäisenä. Ministerisyytteen nostamisen edellytykseksi on perustuslaissa kuitenkin myös asetettu syyksiluettavuuden osalta tahallisen tai törkeän huolimattomuuden vaatimus. Esitutkinta-aineistosta ei ilmene sellaisia seikkoja, jotka perustelisivat sitä, että tahallisuuden tai törkeän huolimattomuuden vaatimus ylittyisi asiassa.”
Seuraavaksi perustuslakivaliokunta tarkasteli olennaisuusvaatimusta:
”Tällaisessa asetelmassa on perustuslakivaliokunnan mielestä vaikea nähdä sellaista lainvastaista menettelyä, joka ylittäisi ministerin virkavelvollisuuksien rikkomiselle perustuslaissa asetetun olennaisuusvaatimuksen.”
Päätoimittajan mukaan kantelun kannalta huomion arvoista on, että perustuslakivaliokunta totesi erikseen, ettei rikoslain 40 luvun 7 §:ssä tarkoitetun virka-aseman väärinkäytön tunnusmerkistö täyttynyt. Virkavelvollisuuden rikkomisesta ei vastaavaa todettu. Sen sijaan valiokunta totesi päätöksessään Haaviston toimineen lainvastaisesti.
Päätoimittaja huomauttaa vastauksessaan, että määritelmällisesti virkavelvollisuuden rikkomisesta on kyse, kun virkamies virkaansa toimittaessaan tahallaan rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa. Haaviston lainvastaiseksi todettu toiminta voi päätoimittajan mukaan täyttää tämänkaltaisen teon tunnusmerkit, eritoten irrotettuna perustuslain ministerivastuun viitekehyksestä.
Helsingin Sanomien mukaan perustuslakivaliokunnan perustelu syytteen nostamatta jättämiselle liittyi nimenomaan ministerin korotettuun syyksiluettavuusvaatimukseen. Virkavelvollisuutta voi rikkoa myös ilman, että kyseeseen tulee rikosoikeudellinen vastuu, mikäli teko katsotaan kokonaisuutena arvioiden vähäiseksi. Päätoimittajan mukaan perustuslakivaliokunta ei tässä tapauksessa katsonut kyse olevan edes tästä, koska se ei pitänyt tekoa vähäisenä. Näillä perusteilla journalistinen muotoilu ”oli rikkonut virkavelvollisuuttaan” ei ollut Helsingin Sanomien mukaan olennainen asiavirhe vaan journalistinen vakiintunut tulkinta valiokunnan päätöksestä.
Päätoimittaja toteaa vastauksessaan myös, ettei presidenttiehdokas Haavisto itse ole vaatinut kantelun kohteena olevaa jutun kohtaa oikaistavaksi.
Helsingin Sanomat keskusteli asiasta myös rikosoikeuden emeritusprofessori Pekka Viljasen kanssa. Päätoimittajan mukaan myös hänen tulkintansa oli: ”Jos perustuslakivaliokunta katsoi Haaviston toimineen lainvastaisesti ja vieläpä moitittavasti, hän on myös rikkonut virkavelvollisuuttaan.”
Jälkimmäinen osa Helsingin Sanomien kirjoituksen kohdasta kytki asiayhteyden rikosvastuuseen (”Jos Haavisto olisi ollut tavallinen virkamies, hän olisi voinut joutua käräjille virkarikoksesta syytettynä.). Päätoimittajan mukaan Helsingin Sanomat ei esittänyt jutussa tätä väitettä perustuslakivaliokunnan kantana, vaan lukijalle oli selvää, että kyse oli journalistisesta tulkinnasta – Haaviston toiminnan rinnastuksesta mahdolliseen tilanteeseen, jossa kyse olisi ollut niin sanottu tavallinen virkamies. Tällaisessa tapauksessa asia ei tietenkään olisi päätynyt perustuslakivaliokuntaan, vaan käsittely olisi tapahtunut tavanomaisessa rikos- ja oikeusprosessissa.
Olennaista kantelun kohteena olevan jutun kohdan arvioinnissa on päätoimittajan mukaan se, ettei Helsingin Sanomat tässäkään kuvitteellisessa tapauksessa ottanut kantaa prosessin lopputulokseen, vaan käytti harkitusti ilmaisua ”olisi voinut joutua käräjille”. Kuten todettua, väitettä ei esitetty perustuslakivaliokunnan kantana, vaan Helsingin Sanomien tulkintana.
Helsingin Sanomien näkemyksen mukaan tämänkaltainen, hyvin perusteltu ja asiantuntija-arviosta tukea saava journalistinen tulkinta on vapaan lehdistön ydintehtäviä. Kantelija itsekin toteaa, että perustuslakivaliokunnan mietintö oli ”pitkä ja monipolvinen, jopa sisäisesti jännitteinen tai suorastaan ristiriitainen”. Tämänkaltaisissa tilanteissa journalisteilla on tärkeä velvollisuus pyrkiä parhaalla mahdollisella asiantuntemuksella tulkitsemaan suurelle yleisölle, mistä asiassa on kyse. Kantelija edustaa hänkin näkemyksineen yhtä tulkintaa samasta asiakirja-aineistosta.
Helsingin Sanomat on kantelijan kanssa samaa mieltä siitä, että perustuslakivaliokunta jätti tarkoituksella avoimeksi kysymyksen Haaviston menettelystä virkarikossäännöksen tunnusmerkistön valossa. Kun valiokunta kuitenkin totesi Haaviston menetelleen lainvastaisesti, oli päätoimittajan mukaan journalistisesti perusteltua tarkastella asiaa myös tässä valossa. Hän toteaa vastauksessaan, ettei vapaalla lehdistöllä ole velvollisuutta tai mahdollisuutta asettua asian arvioinnissa varoen asemoidun tehtävänrajauksen tai poliittisesti hyväksyttävissä olevan kompromissin tavoittelun taakse.
Mikään valiokunnan mietinnössä ei päätoimittajan mukaan sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että tavallisen virkamiehen tekemänä Haaviston ei-vähäiseksi todettu, moitittava hallintolain ja ulkoasiainhallintolain vastainen menettely olisi voinut johtaa rikos- ja oikeusprosessiin.
Huomion arvoista päätoimittajan mukaan on, että olennaisuusvaatimusta tarkastellessaan perustuslakivaliokunta oli arvioinut ”erittäin raskaan ja dramaattisenkin” valtakunnanoikeusprosessin liian järeäksi keinoksi käsitellä valtioneuvoston jäsenen moitittavuudeltaan vähäisiä rikkomuksia tai menettelyvirheitä. Tästä valiokunta päätyi kantaansa, ettei ”asiassa ministeri Haaviston osalta täyttynyt perustuslain 116 §:n vaatimus virkavelvollisuuksien rikkomisen olennaisuudesta siinäkään tapauksessa, että menettely täyttää virkarikossäännöksen tunnusmerkistön”.
Päätoimittaja tulkitsee, että valiokunta piti siis valtakunnanoikeutta liian rankkana menettelynä suhteessa Haaviston tekoihin. Toisin sanoen, rikkomusten vakavuutta arvioitiin ei vain tekoina, vaan myös suhteessa mahdollisiin prosessuaalisiin seurauksiin. Jos kyseessä olisi ollut tavallinen virkamies, tämä argumentaatio ei olisi ollut päätoimittajan mukaan relevantti, koska tapausta olisi käsitelty tavanomaisessa oikeusprosessissa. Käytettävissä olevat keinot olisivat olleet vähemmän raskaita, järeitä tai dramaattisia.
Presidenttiehdokkaiden henkilökuvat eivät juttutyyppinä olleet uutisia, vaan selkeästi näkemyksellisiä kirjoituksia. Päätoimittajan mielestä lukijalle oli selvää, että juttu sisälsi kauttaaltaan näkemyksellistä, mahdollisimman autenttiseen ja totuudenmukaiseen kuvaukseen tähtäävää tulkintaa. Mainittujen lähteiden ohella jutun syntyminen oli vaatinut runsaasti taustatyötä ja tiedonhankintaa. Päätoimittaja huomauttaa, että tällaisenaan juttutyyppi antoi journalistille perinteistä uutistekstiä enemmän vapauksia tulkintoihin siitä, miten asiat olivat tapahtuneet ja mitä niistä voi päätellä.
Lisäksi päätoimittaja toteaa, että kantelun kohteena oleva kohta edusti samalla vähäistä osaa juttukokonaisuudessa. Lehden saaman palautteenkin perusteella on hänen mukaansa syytä uskoa, että lukija sai tekstistä monipuolisen ja kattavan käsityksen presidenttiehdokkaasta.
Helsingin Sanomat katsoo toimineensa asiassa Journalistin ohjeiden ja hyvän journalistisen tavan mukaisesti. Juttu ja sen taustatyöt oli päätoimittajan mukaan tehty huolellisesti, totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen pyrkien sekä asiaankuuluvaa lähdekritiikkiä harjoittaen. Jutussa esitetyille väittämille ja tulkinnoille oli hänen mielestään kestävät perusteet, eikä juttu sisältänyt oikaisua vaativia olennaisia asiavirheitä.
Ratkaisu
JO 8: Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.
JO 10: Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.
JO 11: Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.
JO 12: Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.
JO 20: Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön. Korjaus on julkaistava sekä tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla että julkaisussa tai kanavassa, jossa virhe on alun perin ollut.
Helsingin Sanomat julkaisi vaalien alla Pekka Haaviston henkilökuvan osana presidenttiehdokkaita käsitellyttä juttusarjaa. Jutussa kerrottiin perustuslakivaliokunnan katsoneen, että Haavisto oli rikkonut ulkoministerinä toimiessaan virkavelvollisuuttaan, mutta siten, ettei ministerin korotettu syytekynnys ylittynyt. Lisäksi lehti esitti, että jos Haavisto olisi ollut tavallinen virkamies, hän olisi voinut joutua käräjille virkarikoksesta syytettynä. Perustuslakivaliokunta käsitteli asiaa, koska ministeri oli pyrkinyt siirtämään pois tehtävistään konsulipäällikön, joka oli ollut vastahakoinen valmistelemaan suomalaislasten tuomista pois Syyriassa sijaitsevalta al-Holin pakolaisleiriltä.
Kuultuaan oikeustieteen asiantuntijoita Julkisen sanan neuvosto toteaa, että tulkinnalle virkavelvollisuuden rikkomisesta oli perustuslakivaliokunnan mietinnön valossa riittävät perusteet. Toisin kuin kantelija esittää, virkavelvollisuuden rikkomisella voidaan viitata paitsi rikosnimikkeeseen myös yleisemmin sellaisiin vähäisempiin virkavelvollisuuksien rikkomisiin, joita ei arvioida rikosoikeudellisesti ja jotka eivät ole rangaistavia.
Jutun kohtaa, jossa todettiin, että tavallisena virkamiehenä Haavisto olisi voinut joutua käräjille virkarikoksesta syytettynä, saattoi lukea myös niin, että kyseessä olisi ollut perustuslakivaliokunnan kanta. Perustuslakivaliokunta ei kuitenkaan ollut ottanut mietinnössään asiaan kantaa, vaan se oli keskittynyt arvioinnissaan siihen, ylittyikö ministerin korotettu syytekynnys. Lukijalle olisi ollut syytä tehdä paremmin selväksi, että kyse oli lehden omasta tulkinnasta.
Neuvosto muistuttaa, että tosiasiat ja mielipiteet eivät saa sekoittua myöskään näkemyksellisissä juttutyypeissä. Tässä tapauksessa sanavalinnoista saattoi kuitenkin riittävästi päätellä, että kyse oli jutun kirjoittajien omasta johtopäätöksestä. Näin ollen neuvosto katsoo, ettei jutussa ollut olennaisia asiavirheitä eivätkä tosiasiat ja mielipiteet sekoittuneet Journalistin ohjeiden vastaisella tavalla toisiinsa. Myöskään lähdekritiikin pettämisestä tai huolimattomasta tietojen tarkistamisesta ei ole viitteitä.
Julkisen sanan neuvosto katsoo, että Helsingin Sanomat ei ole rikkonut hyvää journalistista tapaa.
Ratkaisun tekivät: Eero Hyvönen (pj), Heidi Finnilä, Tommi Hatinen, Johanna Konttori, Johannes Koponen, Paula Liesmäki, Mari Paalosalo-Jussinmäki, Vivianne Pesonen, Jani Tanskanen, Mari Tuohiniemi ja Marjukka Vainio-Rossi.