Järki ja tunteet. Molemmat kuuluvat journalismiin, myös uutisjournalismiin. Joskus aikoinaan tv-uutistoimituksessa tapasin hokea: “Tunne kuljettaa tietoa.” Ajatuksena oli, että tunne voi avata oven, josta tieto kulkee sisään ihmisen mieleen. Kuivankin aiheen saa elämään selkeällä grafiikalla tai näyttämällä, mitä asia tarkoittaa käytännössä jonkun elämässä.
"Tunne kuljettaa tietoa" on tasapainolaji. Koronavirus on tuonut tullessaan niin kovan tunnemyrskyn, että ovi on jo apposen auki. Jotkut meistä haluaisivat sulkea oven edes hetkeksi. “Voisiko media julkaista vain viranomaistietoihin perustuvia uutisia?” JSN:lle on ehdotettu yleisöpalautteessa. Ymmärrettävä, mutta mahdoton ajatus – paitsi ehkä Kiinan kaltaisissa maissa. Nyt, kun Suomessa on annettu maan hallitukselle ja samalla monille viranomaisille poikkeuksellisen laajat valtuudet koronan torjuntaan, on tärkeää, että media yhtenä voimana valvoo noiden valtuuksien käyttöä eikä samastu viranomaisiin edes hyvän tavoitteen nimissä. Aina joku jossakin voi käyttää valtuuksia väärin, tahallisesti tai tahattomasti. Tai jättää toimimatta, kun pitäisi toimia.
“Voinko kannella pelon lietsomisesta?” toisessa palautteessa kysyttiin. Ennen vastausta on hyvä kertoa muutama asia.
Kannella voi aina ja kuka tahansa, mutta kannattaa tutustua JSN:n kanteluohjeisiin ja perustella niiden mukaisesti, miten juttu rikkoo Journalistin ohjeita. Muuten voi käydä niin, että kantelu ei päädy koko neuvoston käsittelyyn, vaan sen tie päättyy esikäsittelyvaiheessa valmistelevan sihteerin ja puheenjohtajan tutustuttua kanteluun ja verrattua sitä JSN:n Perussopimukseen, Journalistin ohjeisiin, JSN:n lausumiin ja aikaisempaan ratkaisukäytäntöön.
Journalistin ohjeista ei löydy kohtaa, joka kieltäisi pelon lietsomisen. Siihen on syynsä: liian tulkinnanvaraisia ohjeita voidaan käyttää epämiellyttävien uutisten sensurointiin. Esimerkiksi vuonna 1968 Lehtimiehen ohjeissa sanottiin: “Muista vastuusi maamme suhteista ulkovaltoihin. (…) Vieraan valtion omasta käsityksestä riippuu, onko kirjoituksesi loukkaava. Muista sen vuoksi olla erittäin varovainen.”
Kahdeksan vuotta myöhemmin kyseinen kohta katosi uusista Lehtimiehen ohjeista, mutta ulkopoliittista varovaisuutta iskostettiin monin muin keinoin journalisteihin. Varovaisuus onnistui aivan liian hyvin esimerkiksi Neuvostoliitosta ja presidentti Urho Kekkosesta uutisoitaessa. Yleisön oikeus saada luotettavaa tietoa kärsi pitkän aikaa.
Samalla tavalla "pelon lietsonnan” kiellon kirjaamisella Journalistin ohjeisiin voisi olla ikäviä seurauksia sananvapauden kannalta, niin vastustettavaa kuin pelon lietsominen muuten onkin.
Me miellämme pelon lietsomisen eri tavoin. Yhdelle pelon lietsontaa on jo se, että uutisoidaan niin paljon koronasta, ihan riippumatta siitä, kuinka tosia uutiset ovat. Toista ahdistaa liian varovainen uutisointi, koska olisi tärkeää herätellä ihmiset toimimaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Siksi pitäisi kertoa enemmän siitä, millainen kauheus meitä voi odottaa, jos emme toimi heti. Kolmannelle tämä on paniikkimielialan luomista, jopa poliittista peliä, jossa tavoitteena on autoritaarinen yhteiskunta.
Pari ajatusta niille, jotka haluavat edistää yleisön luottamusta mediaan, minkä pitäisi olla koko alan yhteinen tavoite. Kyse ei ole vain siitä, mitä tietoa kerrotaan, vaan myös siitä, miten asiat uutisoidaan. Koska tunnetta on jo valmiiksi niin paljon, tietoa kannattaa annostella reippaasti mukaan. Kovin kapea kuvaus todellisuudesta, kapeimmillaan yhden ihmisen kokemus, tarvitsee taustoja ja asiayhteyttä tuekseen. Tulevaisuuskuvissa pitäisi myöntää avoimesti, ettei kukaan tarkalleen tiedä, miten Suomessa käy.
Entä sitten uutisointi asiasta, josta on vasta vajanaisia tietoja? Journalistin ohjeiden mukaan: “Uutisen voi julkaista rajallistenkin tietojen perusteella. Mutta raportointia asioista ja tapahtumista on syytä täydentää, kun uutta tietoa on saatavissa.” Tässäkään ei ole pelkokerrointa mukana. Jos tieto on merkittävä, se jopa pitää kertoa vajavaisena, mutta myös siitä vajavaisuudesta on kerrottava.
Ranskan terveysministeri tviittasi maaliskuun puolivälissä, että ibuprofeeni saattaa pahentaa koronainfektiota. Asia oli selvä uutinen, vaikka varmaa tutkimustietoa aiheesta ei löytynyt. Ranskan terveysministeri on itsekin lääkäri, mutta hänen väitteensä osuvuus piti tietysti tarkastaa, kuten Suomessa media myös näytti tekevän. Somessa kiersi samaan aikaan pelottavia tietoja ibuprofeenin vaikutuksesta koronainfektion saaneiden terveydentilaan. Ne eivät perustuneet tutkimustietoon, ja niistä moni oli suorastaan valetta. Maailman terveysjärjestö WHO tviittasi muutaman päivän päästä, ettei ibuprofeenia ollut syytä välttää. Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea suosittelee kuitenkin, että ibuprofeenia ja vastaavia tulehduskipulääkkeitä pitäisi käyttää pienimmällä tehokkaalla annoksella mahdollisimman lyhyen ajan.
Media varmasti herätti joissakin pelkoa ja ahdistusta uutisoimalla Ranskan terveysministerin näkemyksistä. Mutta olisiko vaikeneminen ollut parempi vaihtoehto?
“Muista vastuullisen vaikenemisen merkitys”, Lehtimiehen ohjeissa sanottiin vuonna 1968 rikosjuttujen yhteydessä. Silloin media oli merkittävä tiedon portinvartija. Merkittäviä portinvartijoita on nykyään enemmän, kuten someyhtiöt. Miten olisi käynyt pelon lietsonnalle koronauutisoinnissa, jos media olisi muistanut olla vastuullisesti hiljaa? 25.3.2020
