OIKEUSMINISTERIÖLLE
Julkisen sanan neuvosto (JSN) esittää lausuntonaan puhdasta varallisuusvahinkoa koskevan sääntelyn uudistamisselvityksestä kunnioittavasti seuraavaa. Lausunnossaan JSN keskittyy arvioimaan selvitykseen sisältyvää ehdotusta, jonka mukaan hyvän tavan vastaisuus tulisi lisätä vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n perusteisiin, joiden mukaan puhdas varallisuusvahinko tulee korvattavaksi. Ehdotuksella on sinänsä hyväksyttävä tavoite selkeyttää nykyistä lainsäädäntöä. Kuten selvityksessä todetaan, puhtaan varallisuusvahingon perustuminen voimassaolevan lain mukaan ”erittäin painaviin syihin” on ongelmallista muun muassa korvausperusteen avoimuuden vuoksi. Ehdotus ei kuitenkaan kohentaisi nykyistä oikeustilaa, vaan se aiheuttaisi runsaasti lisää ongelmia ja osittain vahvistaisi nykyisiä. JSN kiinnittää erityisesti huomiota seuraaviin ehdotukseen sisältyviin tai sen aiheuttamiin ongelmiin.
Perustuslain 80 §:n mukaan yksilön velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla. Myös vahingonkorvausvelvollisuuden on tämän perustuslain 80 §:ään sisältyvän vaatimuksen mukaan perustuttava lakiin. Pelkkä hyvän tavan vastaisuus, vaikka siihen viitattaisiinkin laissa, on tältä kannalta liian väljä edellytys korvausvastuun perustaksi. Hyvän tavan vastaisuutta ei ole voimassaolevassa oikeudessa määritelty, vaikka hyvän tavan mukaista menettelyä sinänsä edellytetäänkin useassa kymmenessä lainkohdassa. Hyvän tavan vastaisuus jäisi siten aina riippumaan yksittäistapauksessa tehtävästä arviosta ja käytännössä myös ei-virallisista ohjeista ja käytännöistä. Tätä on vaikea pitää perustuslain kannalta riittävänä vahingonkorvausvelvollisuuden perusteen laintasoisena määrittelynä.
Huomiota on aiheellista kiinnittää myös siihen, että ehdotuksessa hyvän tavan vastaisuus on nimenomaisesti pyritty kytkemään myös sananvapauden – erityisesti arvostelunvapauden – käyttöön. Yleisesti arvioiden on epäselvää, miksi vahingonkorvausvastuu pitäisi kohdistaa juuri arvostelunvapauteen. Joka tapauksessa ehdotuksen mukaan ”hyvän tavan vastaisuutta koskeva kriteeri VahL 5:1 :ssä soveltuisi myös julkista arvostelua koskevan vastuun mitoittamiseen.” (s. 16) Sananvapaus on perusoikeus, jonka käyttämisestä voidaan perustuslain 12 §:n 1 momentin mukaan antaa tarkempia säännöksiä ainoastaan lailla. Sananvapauden rajoittaminen (tai ”mitoittaminen”) pelkästään hyvän tavan vastaisuus -kriteerillä sisältäisi perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten vastaisesti hyvin avoimen ja tulkinnanvaraisen puuttumisen sananvapauden käyttöön. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön mukaan sananvapauden sallitun käytön ei myöskään tarvitse rajoittua ainoastaan yleisesti hyväksyttyjen tai tavanomaisten mielipiteiden esittämiseen, vaan sananvapaus suojaa tietyissä rajoissa myös sellaisten hätkähdyttävien ja kriittisten viestien ilmaisemista, jota saatettaisiin pitää hyvän tavan vastaisena. Korvausvastuun mahdollisuutta ei pidä kohdistaa tällaiseen arvostelunvapauden käyttöön, mikäli sananvapautta pidetään tärkeänä.
Yleisen oikeusvarmuuden kannalta hyvän tavan mukainen menettely olisi erittäin vaikeasti ennakoitava vaatimus, koska sen piiriin voisi tilanteesta ja arvioijasta riippuen kuulua lähestulkoon mitä vain. Kuten selvityksessä todetaan, voimassaolevan lain käyttämä ”[e]rittäin painavat syyt -tunnusmerkistö ei sanamuotonsa puolesta rajaa mitään argumentteja mahdollisten korvausvastuuta puoltavien perusteiden ulkopuolelle.” (s. 8) Samansuuntainen arvio voidaan samoin perustein esittää myös hyvän tavan vastaisuus -tunnusmerkistöstä. Puhtaan varallisuusvahingon korvausvelvollisuutta ei ole aiheellista rakentaa näin epäselvälle ja avoimelle perustalle.
Puhtaan varallisuusvahingon korvausvelvollisuuden määrittely epämääräisesti hyvään tapaan kytkettynä johtaisi hallitsemattomiin vastuuriskeihin ja oikeudenkäyntien lisääntymiseen. On todennäköistä, että se lisäisi myös ennakoimattomia korvausvaatimuksia ja toimisi houkuttimena korvausoikeudenkäyntien vireillepanoon. Ehdotus saattaisi siten toteutettuna johtaa päinvastaiseen tulokseen, kuin mitä sillä on tavoiteltu.
Julkisen sanan neuvoston toiminnan kannalta ehdotuksen toteuttaminen heikentäisi olennaisesti ja huolestuttavalla tavalla media-alan itsesääntelyn toimivuutta ja mahdollisuutta. Tämä johtuu siitä, että ehdotus kytkisi vahingonkorvausvastuun välittömästi alan itsesääntelyn kohteena olevaan valvontaan. Mikä tahansa Julkisen sanan neuvoston arvio hyvän journalistisen tavan vastaisuudesta ja Journalistin ohjeiden rikkomisesta voisi toimia perusteena korvausvastuun toteuttamiselle. Tämä olisi yhtäältä omiaan virallistamaan JSN asemaa ja toisaalta se delegoisi korvausvastuun perusteiden määrittelyä tuomioistuinlaitoksen ulkopuolelle Journalistin ohjeiden luonteisten eettisten ohjeiden perusteella määräytyväksi. Korvausvastuun kynnys myös madaltuisi huomattavasti, koska Journalistin ohjeet määrittelevät laajasti hyvään journalistiseen tapaan kuuluvia eettisiä vaatimuksia. Ohjeet ovat olennaisesti yksityiskohtaisempia ja sisällöllisesti selvästi vaativampia kuin lainsäädäntö.
Tällaisia kehityssuuntia ei voida pitää suotavana millään itsesääntelyn osa-alueella. Vahingonkorvausvelvollisuuden perusteet tulee määritellä selkeästi laissa. Itsesääntely voi sen sijaan perustua vain alan itse hyväksymiin eettisiin ohjeisiin, joihin ei ole aihetta kytkeä oikeudellisia sanktioita lainsäädäntötoimin. Itsesääntely menettää keskeisen osan merkityksestään, jos se kytketään osaksi oikeudellisten velvollisuuksien ja vastuiden määrittelyä. Itsesääntelyn alan kaventamiseen ja sen merkityksen heikentämiseen ei kuitenkaan ole esitetty hyväksyttäviä perusteita, vaikka niihin selvityksessä viitataankin (s. 23). Edellä esitettyyn viitaten JSN toteaa, että selvitykseen sisältyvä ehdotus lisätä hyvän tavan vastaisuus puhtaan varallisuusvahingon korvausperusteisiin vaarantaa kohtuuttomasti ja ilman hyväksyttäviä perusteita sananvapauden vastuulliseen käyttöön kohdistuvaa itsesääntelyä. Toteutettuna ehdotus saattaa tehdä tällaisen itsesääntelyn jopa kokonaan mahdottomaksi. Ehdotuksessa on myös perustuslain vastaisia piirteitä ja se on oikeudellisesti muutenkin erittäin ongelmallinen. Ehdotusta ei ole syytä toteuttaa tässä tai vastaavassa muodossa, vaan korvausvastuun perusteet on täsmennettävä lakiin perustuviksi ja nykyistä yksiselitteisemmiksi. Puhtaan varallisuusvahingon korvausedellytyksiä on tarpeellista täsmentää myös sen estämiseksi, että esimerkiksi Journalistin ohjeet voivat toimia korvausvastuun perusteena (KKO 1991:79). Edellytykset tuleekin sitoa laissa selvästi määritellyn velvollisuuden vastaiseen menettelyyn. Tällainen peruste voisi olla esimerkiksi se, että vahinko on muissa tapauksissa aiheutettu laiminlyömällä noudattaa laissa nímenomaisesti määriteltyä erityistä huolellisuutta tai varovaisuutta.
Korvausvastuun perusteiden määrittelyyn liittyen JSN toteaa, että ongelmallista on myös rikosoikeudellisen vastuun määräytyminen käyttämällä sen perusteena itsesääntelyyn liittyviä eettisiä ohjeita ja itsesääntelyä toteuttavien elimien käytäntöä. Tästäkin on merkkejä oikeuskäytännössä. Tämän vuoksi JSN esittää, että oikeusministeriö selvittäisi ja arvioisi myös, onko rikoslakia täsmennettävä siten, että rikosoikeudellinen vastuu voi – rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaisesti – perustua vain säädettyyn lakiin ja että itsesääntelyyn sisältyviä ohjeita käytäntöjä ei ole mahdollista käyttää tuomiovallan perusteena rikosasioissa.